Tyttö oli kasvanut ulos lapsuudesta jo vuosia sitten, mutta silti tytön lapsenomainen vartalo herätti huvitusta kylän miehissä. Toisaalta se oli helpotus. Kun Ayia kulki iltahämärässä kotiin, hän näki humalaisten miesten kähmivän ikäisiään tyttöjä. Ayian he jättivät rauhaan, kulkemaan kiemuraista hiekkapolkua kotiin, jossa Marena – hänen kasvattiäitinsä – häntä odotti.
Ayia pujahti sivukujalle illan savuisessa tuoksussa, ja hidasti askeliaan. Hän taitteli maasta kukan kämmenelleen ja kuiskasi hiljaa: "Invenno."
Kukan terälehdet värisivät sen noustessa muutaman tuuman ylöspäin. Ayia vilkaisi olkansa ylitse. "Irets", tyttö kuiskasi ja kukka leijaili takaisin hänen kämmenelleen.
Hän tiputti nuutuneen kukan maahan, ja pyyhkäisi kiharaiset hiuksensa otsaltaan jatkaessaan kävelyään. Kuin ei olisikaan käyttänyt magiaa. Niitä ainoata kahta sanaa, jotka kielestä osasi. Niitä kahta sanaa, jotka hän oli oppinut ennen kuin Marena oli huomannut. Kun Marena oli nähnyt kirjan, jonka Ayia oli varastanut, nainen oli polttanut sen. Hän oli raivostunut silmittömästi, kertonut kuinka Ayia leikki myös hänen hengellään.
Kyllä Ayia ymmärsi olevansa typerys, kun huvitti itseään henkensä uhalla. Kuningaskunnassa määrättiin teloitustuomio magian käytöstä, riippumatta iästä, sukupuolesta tai taian tarkoituksesta. Niin oli ollut jo vuosikymmeniä, vuosisatoja ja niin oli vielä Ayian aikana.
Ayia tiesi, etteivät ihmiset yleensä osanneet magiaa, eikä Marena ollut koskaan vastannut hänen kysymyksiinsä aiheesta. Nainen totesi poikkeuksetta: "Tukahduta sairaat kykysi ja yritä käyttäytyä normaalisti." Tietämättömyys kuitenkin riivasi Ayiaa. Kun hän oli löytänyt torimyyjän, joka kaupitteli vanhoja kirjoja mustan pörssin markkinoilla, Ayia oli varastanut sen ainoan, jonka myyjä oli uskonut sisältävän maagisia riittejä.
Ayia ei ollut jäänyt kiinni, mutta hän saattoi vannoa, että koko muu markkinaväki oli. Myytävät esineet olivat olleet laittomia. Jokainen myyjä oli vangittu teloitettavaksi, suurin osa asiakkaista oli heitetty tyrmiin muistelemaan mikä oli laitonta. Kirjat, juomat ja jokainen maaginen esine oli poltettu roihuavassa roviossa kaiken kansan katsellessa.
Mutta pitkäksi aikaa iloa kirjasta ei ollut riittänyt. Ayia oli säästänyt sen avaamisen kotiin, ja oli vasta lukenut Invennon tarkoittavan lentämistä tai leijumista, sekä ymmärtänyt Iretsin olevan käsky pysähtyä, tai lopettaa lähes mikä tahansa loitsu. Silloin Marena oli ilmestynyt, repinyt kirjan itkuiselta Ayialta ja heittänyt ainoan tiedon magiasta tuleen.
Joka ilta Ayia oli kuiskannut magian sanat ilmaan, toivoen niiden toimivan. Kun höyhen oli kevyesti vavahdellen noussut tytön kämmeneltä, Ayia oli vannonut opettelevansa magiaa, oppivansa jokaisen tiedonmurusen, mitä käsiinsä saattoi saada. Vala oli jäänyt tyhjäksi, tietoa magiasta ei yksinkertaisesti ollut missään. Eikä yksiäkään pimeitä markkinoita oltu enää järjestetty.
Ayia avasi oven ja pujahti sisään. Hän toivoi Marenan olevan jo nukkumassa. Muisto kirjan polttamisesta kirveli yhä. Siitä oli jo kuukausia, mutta silti Marena ei suostunut sanomaan sanaakaan Ayian maagisesta verestä. Ayia tiesi olevansa maagi, hänen täytyi olla. Se, että linnut tuntuivat ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan, ei voinut olla tavallisille ihmisille ominaista. Onnistuttuaan loitsuissa Ayia oli varma maagisuudestaan.
Toive kasvattiäidin unesta oli turha. Marena istui tuvassa parsien kuluneita sukkiaan. Hän kohotti katseensa ja hymyili pikaisesti. "Ayia, lähden sisareni luokse Yaveriin. Sinne on mailien matka, enkä usko palaavani ennen ensi kevättä. Rebeth lupasi ottaa sinut heille elätettäväksi–"
"Miksi?"
"Älä keskeytä minua. Vuosia olen halunnut lähteä käymään hänen luonaan, mutta matka on pitkä yksinäiselle naiselle. Nyt minulla olisi sopiva tilaisuus mennä pohjoiseen. Kuljen matkaseurueen mukana Hehkuvuorten ohi Lykolille saakka. Sieltä he jatkavat Asuriin, mutta minä selviän kyllä muutaman päivän matkalla Yaveriin. Matka voi viedä viikkoja, ja aion viipyä perillä pidempään kuin hetken. Enkä voi ottaa sinua mukaan, sinun täytyy löytää täältä aviomies itsellesi."
"Marena, enkö minä voisi tulla? Ei puoli vuotta tee mitään naimattomuudelleni."
"Ehkä ei, mutta olemme jo puhuneet tästä Rebethin kanssa, eikä hänen ollut vaikea saada miestään Allardia suostumaan. Sinun on hyvä elää heidän kanssaan, no, ehkä ihan vain hillitäksesi uteliaisuutta magiaa kohtaan."
Ayia tuijotti naista edessään, naista jolla oli ilmeisesti yhä oikeus päättää hänen elämästään, vaikka hän oli jo täysi-ikäinen. Ja hänen olisi pitänyt löytää mies rinnalleen – ajatus ei kiehtonut Ayiaa.
"Ayia, tiedät ettei olisi hyväksyttävää jättää sinua yksin. Olet nainen, tarvitset miehen rinnallesi, isää tai veljeä kun sinulla ei ole. Et pärjäisi yksin. Mitä tekisit talven tullessa? Se on jo tulossa, ilmat ovat viilenneet."
"Miten kehtaat? En minä sinullakaan näe aviomiestä, enkä sen puoleen enää isää tai veljeäkään?"
"Minun mieheni on kuollut."
Ayia hiljeni. Hän oli elänyt koko elämänsä Marenan kasvattamana, eikä Marena ollut koskaan kertonut kuolleesta miehestään. Eikä oikeastaan menneisyydestä muutenkaan mitään.
"Olen pahoillani", Ayia mutisi.
"Sietääkin olla. Nyt käy syömään, keskustelemme asian loppuun syötyäsi."
Ayia söi ripeästi jo haalistuneen keiton. Kun tyttö oli syönyt, hän palasi Marenan luokse, jossa vanhempi nainen yhä parsi sukkia. Tyttö istahti Marenan viereen kärsimättömästi.
"Lähden kolmen päivän kuluttua, siinä on sopivasti aikaa järjestää asiat. Autat Rebethiä maatilalla parhaan taitosi mukaan. Lähetän sinulle kirjeen, kun olen perillä, ja lähetän uuden kirjeen, kun lähden takaisin. Toivon todella, että etsit itsellesi miehen, olet jo seitsemäntoista." Marena näytti mietteliäältä, kunnes mutisi: "Etkä todellakaan yritäkään onkia tietoja magiasta. Magia on kiellettyä, hyvästä syystä onkin."
"Marena, menen Allardin maatilalle, teen mitä tahansa, jos kerrot minulle miksi minä voin käyttää magiaa!" Ayia aneli. Hän tiesi kuulostavansa säälittävältä, mutta hän tahtoi tietää.
Marena katsoi tyttöä vakavasti, kunnes yllättäen naurahti pienesti. "No, totta puhuakseni minä ajattelinkin kertoa sinulle pian, jos yhä olet varma, että haluat tietää. Vanhempasi olivat maageja. Mitä he ovat nyt: kuolleita. Teloitettu. Äitisi pyysi minua ja miestäni Burnea huolehtimaan sinusta, kun tajusi kuninkaan miesten olevan hänen perässään. Kukaan ei tiedä vanhempiesi henkilöllisyyttä, eikä tarvitsekaan. Näin sinä säilyt turvassa."
"Miten sinä tunsit heidät?" Ayia kysyi istuen aivan penkin reunalla, silmät uteliaisuutta tihkuen.
"Meillä on äitisi kanssa pitkä yhteinen historia. Isääsi minä en koskaan ehtinyt tapaamaan. Burne kuoli muutaman kuukauden päästä isorokkoon, kun saimme sinut huomaamme. Se oli rankkaa aikaa. Mutta kyllä se paljon antoikin, tyttären, jota en koskaan voinut synnyttää." Marena hymyili Ayialle alakuloisesti, uppoutuneena nuoruutensa muistoihin.
"Kiitos", Ayia sanoi.
Sinä yönä Ayia piirteli sormellaan kuvioita lakanaansa ja mietti vanhempiaan. Hän mietti, mikä magiasta oli tehnyt niin pahan, että ihmisiä tapettiin sen vuoksi. Mutta vaikka hän oli luvannut Marenalle, hän aikoi silti selvittää magiasta enemmän. Hänen verensä suorastaan vaati sitä.
Kun Ayia näki painajaista kuninkaan sotilaista jahtaamassa kasvotonta naista, joka juoksi pakoon lapsi sylissään, hänen päätöksensä horjui. Kun unen nainen tapettiin, Ayia hätkähti hereille. Hän puristi kätensä nyrkkiin, ymmärsi olevansa viallinen. Magia oli väärin, sillä ketään ei tapettu väärin perustein. Hänen olisi tukahdutettava tiedonjanonsa, kitkettävä kykynsä. Jos vain linnut eivät laulaisi hänelle.
Kukan terälehdet värisivät sen noustessa muutaman tuuman ylöspäin. Ayia vilkaisi olkansa ylitse. "Irets", tyttö kuiskasi ja kukka leijaili takaisin hänen kämmenelleen.
Hän tiputti nuutuneen kukan maahan, ja pyyhkäisi kiharaiset hiuksensa otsaltaan jatkaessaan kävelyään. Kuin ei olisikaan käyttänyt magiaa. Niitä ainoata kahta sanaa, jotka kielestä osasi. Niitä kahta sanaa, jotka hän oli oppinut ennen kuin Marena oli huomannut. Kun Marena oli nähnyt kirjan, jonka Ayia oli varastanut, nainen oli polttanut sen. Hän oli raivostunut silmittömästi, kertonut kuinka Ayia leikki myös hänen hengellään.
Kyllä Ayia ymmärsi olevansa typerys, kun huvitti itseään henkensä uhalla. Kuningaskunnassa määrättiin teloitustuomio magian käytöstä, riippumatta iästä, sukupuolesta tai taian tarkoituksesta. Niin oli ollut jo vuosikymmeniä, vuosisatoja ja niin oli vielä Ayian aikana.
Ayia tiesi, etteivät ihmiset yleensä osanneet magiaa, eikä Marena ollut koskaan vastannut hänen kysymyksiinsä aiheesta. Nainen totesi poikkeuksetta: "Tukahduta sairaat kykysi ja yritä käyttäytyä normaalisti." Tietämättömyys kuitenkin riivasi Ayiaa. Kun hän oli löytänyt torimyyjän, joka kaupitteli vanhoja kirjoja mustan pörssin markkinoilla, Ayia oli varastanut sen ainoan, jonka myyjä oli uskonut sisältävän maagisia riittejä.
Ayia ei ollut jäänyt kiinni, mutta hän saattoi vannoa, että koko muu markkinaväki oli. Myytävät esineet olivat olleet laittomia. Jokainen myyjä oli vangittu teloitettavaksi, suurin osa asiakkaista oli heitetty tyrmiin muistelemaan mikä oli laitonta. Kirjat, juomat ja jokainen maaginen esine oli poltettu roihuavassa roviossa kaiken kansan katsellessa.
Mutta pitkäksi aikaa iloa kirjasta ei ollut riittänyt. Ayia oli säästänyt sen avaamisen kotiin, ja oli vasta lukenut Invennon tarkoittavan lentämistä tai leijumista, sekä ymmärtänyt Iretsin olevan käsky pysähtyä, tai lopettaa lähes mikä tahansa loitsu. Silloin Marena oli ilmestynyt, repinyt kirjan itkuiselta Ayialta ja heittänyt ainoan tiedon magiasta tuleen.
Joka ilta Ayia oli kuiskannut magian sanat ilmaan, toivoen niiden toimivan. Kun höyhen oli kevyesti vavahdellen noussut tytön kämmeneltä, Ayia oli vannonut opettelevansa magiaa, oppivansa jokaisen tiedonmurusen, mitä käsiinsä saattoi saada. Vala oli jäänyt tyhjäksi, tietoa magiasta ei yksinkertaisesti ollut missään. Eikä yksiäkään pimeitä markkinoita oltu enää järjestetty.
Ayia avasi oven ja pujahti sisään. Hän toivoi Marenan olevan jo nukkumassa. Muisto kirjan polttamisesta kirveli yhä. Siitä oli jo kuukausia, mutta silti Marena ei suostunut sanomaan sanaakaan Ayian maagisesta verestä. Ayia tiesi olevansa maagi, hänen täytyi olla. Se, että linnut tuntuivat ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan, ei voinut olla tavallisille ihmisille ominaista. Onnistuttuaan loitsuissa Ayia oli varma maagisuudestaan.
Toive kasvattiäidin unesta oli turha. Marena istui tuvassa parsien kuluneita sukkiaan. Hän kohotti katseensa ja hymyili pikaisesti. "Ayia, lähden sisareni luokse Yaveriin. Sinne on mailien matka, enkä usko palaavani ennen ensi kevättä. Rebeth lupasi ottaa sinut heille elätettäväksi–"
"Miksi?"
"Älä keskeytä minua. Vuosia olen halunnut lähteä käymään hänen luonaan, mutta matka on pitkä yksinäiselle naiselle. Nyt minulla olisi sopiva tilaisuus mennä pohjoiseen. Kuljen matkaseurueen mukana Hehkuvuorten ohi Lykolille saakka. Sieltä he jatkavat Asuriin, mutta minä selviän kyllä muutaman päivän matkalla Yaveriin. Matka voi viedä viikkoja, ja aion viipyä perillä pidempään kuin hetken. Enkä voi ottaa sinua mukaan, sinun täytyy löytää täältä aviomies itsellesi."
"Marena, enkö minä voisi tulla? Ei puoli vuotta tee mitään naimattomuudelleni."
"Ehkä ei, mutta olemme jo puhuneet tästä Rebethin kanssa, eikä hänen ollut vaikea saada miestään Allardia suostumaan. Sinun on hyvä elää heidän kanssaan, no, ehkä ihan vain hillitäksesi uteliaisuutta magiaa kohtaan."
Ayia tuijotti naista edessään, naista jolla oli ilmeisesti yhä oikeus päättää hänen elämästään, vaikka hän oli jo täysi-ikäinen. Ja hänen olisi pitänyt löytää mies rinnalleen – ajatus ei kiehtonut Ayiaa.
"Ayia, tiedät ettei olisi hyväksyttävää jättää sinua yksin. Olet nainen, tarvitset miehen rinnallesi, isää tai veljeä kun sinulla ei ole. Et pärjäisi yksin. Mitä tekisit talven tullessa? Se on jo tulossa, ilmat ovat viilenneet."
"Miten kehtaat? En minä sinullakaan näe aviomiestä, enkä sen puoleen enää isää tai veljeäkään?"
"Minun mieheni on kuollut."
Ayia hiljeni. Hän oli elänyt koko elämänsä Marenan kasvattamana, eikä Marena ollut koskaan kertonut kuolleesta miehestään. Eikä oikeastaan menneisyydestä muutenkaan mitään.
"Olen pahoillani", Ayia mutisi.
"Sietääkin olla. Nyt käy syömään, keskustelemme asian loppuun syötyäsi."
Ayia söi ripeästi jo haalistuneen keiton. Kun tyttö oli syönyt, hän palasi Marenan luokse, jossa vanhempi nainen yhä parsi sukkia. Tyttö istahti Marenan viereen kärsimättömästi.
"Lähden kolmen päivän kuluttua, siinä on sopivasti aikaa järjestää asiat. Autat Rebethiä maatilalla parhaan taitosi mukaan. Lähetän sinulle kirjeen, kun olen perillä, ja lähetän uuden kirjeen, kun lähden takaisin. Toivon todella, että etsit itsellesi miehen, olet jo seitsemäntoista." Marena näytti mietteliäältä, kunnes mutisi: "Etkä todellakaan yritäkään onkia tietoja magiasta. Magia on kiellettyä, hyvästä syystä onkin."
"Marena, menen Allardin maatilalle, teen mitä tahansa, jos kerrot minulle miksi minä voin käyttää magiaa!" Ayia aneli. Hän tiesi kuulostavansa säälittävältä, mutta hän tahtoi tietää.
Marena katsoi tyttöä vakavasti, kunnes yllättäen naurahti pienesti. "No, totta puhuakseni minä ajattelinkin kertoa sinulle pian, jos yhä olet varma, että haluat tietää. Vanhempasi olivat maageja. Mitä he ovat nyt: kuolleita. Teloitettu. Äitisi pyysi minua ja miestäni Burnea huolehtimaan sinusta, kun tajusi kuninkaan miesten olevan hänen perässään. Kukaan ei tiedä vanhempiesi henkilöllisyyttä, eikä tarvitsekaan. Näin sinä säilyt turvassa."
"Miten sinä tunsit heidät?" Ayia kysyi istuen aivan penkin reunalla, silmät uteliaisuutta tihkuen.
"Meillä on äitisi kanssa pitkä yhteinen historia. Isääsi minä en koskaan ehtinyt tapaamaan. Burne kuoli muutaman kuukauden päästä isorokkoon, kun saimme sinut huomaamme. Se oli rankkaa aikaa. Mutta kyllä se paljon antoikin, tyttären, jota en koskaan voinut synnyttää." Marena hymyili Ayialle alakuloisesti, uppoutuneena nuoruutensa muistoihin.
"Kiitos", Ayia sanoi.
Sinä yönä Ayia piirteli sormellaan kuvioita lakanaansa ja mietti vanhempiaan. Hän mietti, mikä magiasta oli tehnyt niin pahan, että ihmisiä tapettiin sen vuoksi. Mutta vaikka hän oli luvannut Marenalle, hän aikoi silti selvittää magiasta enemmän. Hänen verensä suorastaan vaati sitä.
Kun Ayia näki painajaista kuninkaan sotilaista jahtaamassa kasvotonta naista, joka juoksi pakoon lapsi sylissään, hänen päätöksensä horjui. Kun unen nainen tapettiin, Ayia hätkähti hereille. Hän puristi kätensä nyrkkiin, ymmärsi olevansa viallinen. Magia oli väärin, sillä ketään ei tapettu väärin perustein. Hänen olisi tukahdutettava tiedonjanonsa, kitkettävä kykynsä. Jos vain linnut eivät laulaisi hänelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti