Tyttö istui portailla tuijottaen hajamielisesti metsään. Päivä oli rauhallinen ja kuului vain muutamien lintujen viserrys lähialueen puista. Aurinko paistoi kirkkaampana kuin päiviin ja sen säteet työntyivät metsän tiheiden puiden latvojen ja oksiston läpi aina maahan asti.
Tyttö tuijotti metsää ja antoi mielensä vaellella vapaasti. Hän muisti ne kaikki monet kerrat, jolloin hän oli pienenä säntäillyt ympäriinsä metsässä, pinkonut puiden ja pensaiden välissä, hyppinyt ojien yli sekä kahlannut puroissa. Hän oli koko lapsuutensa leikkinyt siinä samaisessa metsässä. Hän oli kuluttanut varmaankin enemmän aikaa ulkona kuin sisällä omassa kotitalossaan, mutta se kai olikin tapana hänenlaisillaan ihmisillä, eikä hän sitä muuten osannut selitellä itselleen. Tyttö oli käyttänyt elämästään lukuisia hetkiä metsässä oleskeluun ja hän tiesi hyvin, että tulisi käyttämään vielä useita kertoja lisää. Se ajatus tuntui hänestä samalla hyvin haikealta ja turvalliselta.
Tytön selän takana ovi aukesi, mutta hän ei kääntänyt päätään katsoakseen, kuka tulija oli. Tyttö oli aivan liian keskittynyt katselemaan kotimetsäänsä, että olisi tullut ajatelleeksi kääntyä ympäri ja tervehtiä tulijaa.
Tyttö ei kuullut ääntäkään, mutta silti hänen vieressään seisoi jo joku. Tyttö taisi tosiaankin olla hyvin hajamielisellä päällä ja varmaan kovin väsynytkin eilisen yön unettomuuden jäljiltä, sillä yleensä tytöllä oli loistava kuulo ja hän kiinnitti huomiota pieniinkin ääniin.
Loistavan kuulonsa avulla tyttö kiinnitti usein huomiota juuri sellaisiin pikku asioihin, kuten miltä kuulostaa, kun joku astelee hiekalla tai kun sadepisarat viimein saavuttavat maankamaran. Ne olivat pieniä arkipäiväisiä asioita, mutta hänelle tavallaan myös hyvin oleellisia. Aina oli enemmän tai vähemmän tarkkailtava ympäristöään metsässä, olipa sitten ihminen tai ei. Ihminenkin on peto ja pedoista tyttö tiesi enemmän kuin moni olisi uskonut. Hän oli oppinut niistä jo hyvin nuorena kaiken tarpeellisen.
”Mitä sinä teet?” kysyi hentoääninen henkilö keskeyttäen yhtäkkiä tytön ajatusten kulun. Hän tunsi puoleensa kohdistuvan katseen kasvoillansa.
”En mitään”, hän vastasi hyvin hiljaa. Tyttö oli mukautunut metsän hiljaisuuteen ja rauhallisuuteen täysin, ja sen rikkominen tuntui omituisella tavalla väärältä. Niinpä hän vain jatkoi hiljaa istumista, eikä edelleenkään kääntänyt katsettaan metsästä. Hän jopa tavallaan toivoi, että tulija tajuaisi mennä matkoihinsa ja jättää hänet rauhaan.
Hiljaisuus venyi, eikä tulija avannut suutaan enää uudelleen. Tyttö tunsi kuitenkin, kun tulija vilkuili vuoroin häntä ja vuoroin metsää, ja kurtisteli kulmiaan yrittäen matkia isänsä ilmettä. Tyttöä hymyilytti osittain tuo liioiteltu kulmien kurtistelu ja osittain ajatus siitä, kuinka paljon asioita pystyi tietämään, jos vain luotti ja kuunteli omia vaistojaan.
Lopulta pelkkä hiljaisuus ja istuskelu sai vierellä seisovan henkilön vaivaantuneeksi. Tyttö päätti helpottaa tilannetta ja lopulta rikkoa lähes pyhän hiljaisuuden, jota hän olisi niin mielelläni vaalinut.
”Käy istumaan tähän”, hän kehotti ja teki tilaa rappusen oikealle puolelle. Pieni ja hento hahmo, hänen pikkuveljensä, kävi varovasti istumaan tytön viereen.
Hän irrotti viimein katseensa metsästä ja katseli sen sijaan veljeään kiinnostuneena. Veljen vaalea kikkara tukka oli alkanut hieman tummua tyvestä, ja odotettavissa oli, että hänen hiuksistaan tulisi ajan kanssa mahdollisesti yhtä tummanruskeat kuin isän ja äidin hiukset olivat. Ajatus harmitti tyttöä, sillä hän piti pikkuveljensä vaaleista kiharista. Ne saivat hennon veljen näyttämään niin viattoman suloiselta. Hän hymyili surumielisesti ajatukselle.
”Mitä?” Felix kysyi käytyään istumaan ja huomattuaan siskonsa katseen itsessään. ”Mitä sinä katsot?”
”En yhtään mitään”, tyttö vastasi kepeästi hymyillen. Hän käänsi katseensa takaisin metsään ja keskittyi jonkun linnun iloiseen viserrykseen.
Hetken oli hiljaista, ja tyttö arvasi veljenkin silmäilevän metsää. Felix oli hyvin erilainen kuin mitä tyttö itse oli ollut lapsena. Hän suhtautui metsään ja kaikkiin sen antimiin varauksellisesti. Kun tyttö oli lapsena pinkonut metsässä uteliaana ja tutustunut kaikkiin kasveihin ja eläimiin, tutki Felix ympäristöään arasti ja vähän kerrallaan. Sen takia tyttö oli välillä vähän huolissaan pikkuveljestään ja hän oli myöskin kertonut huolensa äidille. Äiti oli vastannut, että tyttö huolehti turhaan, sillä Felix oli luonteeltaan vain arempi kuin hän. ”Kultaseni ihmiset ovat erilaisia”, oli äiti sanonut. Niin tosiaan, Felixhän on vain ihminen, tyttö ajatteli.
”Mitä sinä teet?” Felix kysyi toistaen jo aiemmin lausumansa kysymyksen. Tyttö kääntyi taas katsomaan häntä, ja Felix tutki tyttöä suurilla sinisillä silmillään. Tavallaan Felixkin tutki maailmaa, muttei ehkä samalla tavalla kuin tyttö itse. Hän tahtoi tuntea maailman läpikotaisin, konkreettisena hänen ympärillään, kun taas Felix tyytyi pelkkään etäältä katselemiseen ja kysymyksien esittämiseen. Se oli kai pikkuveljen tapa saada vastauksia.
Tyttö oli hetken hiljaa, kunnes sitten vastasi: ”Enhän minä oikeastaan tee mitään.”
”Aina sinä vastaat noin!” Felix huudahti ja katsoi häntä harmissaan.
”Miten niin?” Tyttö kurtisti kulmiaan hänelle samalla tavalla, miten Felix itse oli äsken yrittänyt tehdä. Tytöltä se sujui luonnostaan.
”Vastaatpa vain”, Felix tokaisi itsepäisesti. Hän käänsi katseensa poispäin ja yritti kai näytellä vihaista. Tyttöä se lähinnä huvitti.
Felix ei jaksanut esittää kauaa, kun tämä jo kääntyi takaisin hänen puoleensa. Tytöstä oli hassua huomata, miten Felix oli muuten aivan kuin äiti, mutta pienen temperamenttisuuden kera. Heidän vanhempansa aina valittivat, että Felix oli oppinut huonot luonteenpiirteensä sisareltaan ja se varmaan pitikin paikkansa. Toisinaan tytöstä se oli ainoastaan hyvä, että aina niin kiltti ja suloinen pikkuveli osasi välillä heittäytyä myös itsepäiseksi.
”Miksi sinä katselet koko ajan metsää?” Felix uteli, kun tyttö oli taas kääntänyt katseensa pois ja uppoutunut ajatuksiinsa.
”Minä tavallaan tarkkailen”, hän sanoi vastentahtoisesti.
”Mitä sinä tarkkailet?” Felix jatkoi, ja pakotti tytön kiinnittämään huomiota itseensä.
”Ai mitä minä tarkkailen?” tyttö kysyi ja katsoi veljeensä sanoessaan: ”Minä tarkkailen metsää ja kaikkea mitä se pitää sisällään, kuten lintuja ja puita.” Felix kallisti päätään mietteliään näköisenä.
”Mutta miksi sinä sitten tarkkailet?” veli kysyi vakavana esittäen sen kysymyksen, johon tytöllä ei ollut vastausta. Ehkä hän tarkkaili, koska piti siitä. Ehkä se oli jokin pinttynyt tapa. Tai ehkä hän tarkkaili, koska saattoi sillä tavoin oppia aina jotakin uutta. Tai ehkä syy oli yksinkertaisesti se, että hän oli suurilta osin peto.
Tyttö ei kuitenkaan paljastanut mitään ajatuksissaan pyörineistä syistä, vaan päätti hienovaraisesti väistää kysymyksen. Felixin ei ollut välttämätöntä tietää vastausta, joten yhtä hyvin hän voisi välttää uuden kysymysten tulvan.
”Etkö sinä huomaa?” hän sanoi vain.
”Huomaa mitä?” veli kysyi aidosti ihmeissään.
”Pakkohan sinun on huomata”, tyttö jatkoi: ”kaikki tämä.” Hän osoitti kädellään koko ympäristöä, kaikkea metsän puista aina puiden latvojen välistä pilkahtavaan taivaaseen saakka.
”Metsä ja taivas? Mitä niistä?” Felix vastasi tylsistyneenä. Tyttö pudisti päätään hieman pettyneenä.
”Ei se. Tai sekin, muttei pelkästään se”, hän kertoi epäselvästi. Felix vain katsoi häntä ymmällään.
”Hyvä on, tehdään näin”, tyttö sanoi ja liikkui lähemmäs veljeään. ”Sulje silmäsi.”
Felix totteli oitis ja sulki silmänsä. Hän näytti kuitenkin hieman hätääntyneeltä ja hyvin aralta, joten tyttö tarttui kevyesti viisivuotiaan pikkuveljensä käteen. Felix puristi siskonsa kättä kiitollisena.
”Ja nyt kuuntele”, tyttö ohjeisti veljeään lempeästi. ”Mitä sinä kuulet?”
Hetken Felix istui aivan hiljaa ja tyttö tavallaan jo odotti hetkeä, jolloin veli irrottaisi otteensa tämän kädestä ja ilmoittaisi tämän olevan tyhmä leikki. Sitten hän varmaankin kävelisi tiehensä närkästyneenä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkä siksi että Felix ei ollut ihan tavallinen pikkuveli, tai siksi että tyttö ei ollut todellakaan aivan tavallinen isosisko.
”Lintuja ja tuuli”, Felix vastasi hitaasti. Tyttö nyökäytti päätään, mitä Felix ei tietenkään voinut nähdä.
”Hyvä. Entä sitten? Mitä sinä tunnet Felix? Mitä kaikkea tunnet?” tyttö kysyi toiveikkaana. Hän toivoi, että veli vastaisi. Toivoi, että hän voisi opettaa veljeään, jotta heistä tulisi edes hieman samanlaisia, edes pikkuisen enemmän sisaruksia. Tyttö toivoi, etteivät he olisi olleet valovuosien päässä toisistaan.
”Shiba”, Felix kuiskasi ja petti tytön odotukset avaamalla silmänsä. Hänen siniset silmänsä katsoivat siskoaan kuitenkin niin vakavina, ettei hän saanut suutaan auki toruakseen tai tivatakseen vastauksia.
”Shiba”, Felix sanoi uudelleen, ”miltä se tuntuu?”
Kaiken järjen mukaan Shiban ei olisi pitänyt tietää, mitä Felix tarkoitti, mutta tiesihän hän. Kaiken järjen mukaan hänen ei olisi myöskään kuulunut tietää vastausta, mutta totta kai Shiba sen tiesi. Hänen viisivuotias pikkuveljensä, arka ja silti kovin utelias pieni ihminen kysyi häneltä miltä tuntui olla susi.
”Mikä niin?” Shiba kysyi suu kuivana.
”Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan”, Felix vastasi hiljaa ja katsoi poispäin. Felix tiesi ihmissusista, oli aina tiennyt, sillä olihan hän aina elänyt niiden kanssa. Felix kuului laumaan ihan yhtä paljon kuin kaikki muutkin, vaikka olikin ihminen. Shiban ja Felixin isoveljet ja isäkin olivat susia, joten oli melko itsestään selvää, että Felix tiesi niistä melkoisesti, vaikkei hänelle usein siitä puhuttukaan. Näköjään Felixille ei riittänyt faktatieto, jota hänellä oli jo asiasta, vaan hän halusi tietää jotakin, joka meni pintaa syvemmälle.
Shiba avasi suunsa sanoakseen jotain, sanoakseen mitä tahansa, kertoakseen hänelle vastauksen tai ehkä tokaistakseen, ettei veljen kuulunut sellaisia kysellä, mutta jokin esti häntä sanomasta yhtään mitään. Ehkä se jokin oli Shiban sisällä vellova yllättävä pahan olon tunne, tai ehkä se oli juuri sillä hetkellä avautuvan oven ääni.
”Shiba? Felix?” sanoi joku ovella. Se oli heidän äitinsä. Hän seisoi siinä totisena katsoen suoraan lapsiinsa. Äidin tavallinen tyyni ja lempeä sävy oli poissa ja ilmassa oli hermostuneisuutta puolin ja toisin.
”Shiba, meidän täytyy lähteä käymään kaupungissa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti