Lone Wolf
Milo istui ikkunan ääressä katsoen laskevaa aurinkoa odottavasti. Sen säteet lämmittivät ja saivat lasissa olevat tahrat erottumaan selkeämmin. Sinänsä ihan mukava paikka odottaa. Tai olisi ollut, jos odottaminen ei olisi saanut häntä päivän kuluessa aina vaan hermostuneemmaksi ja surullisemmaksi.
Edellinen päivä oli ollut myös huono ja sitä edellinen yö ehkä kamalin koko Milon 16 vuotisen elämän aikana. Aamulla hän oli ollut väsyneempi kuin nukkumaan mennessään, eikä olisi jaksanut nousta ja lähteä huoneestaan vielä silloinkaan, kun hänen isänsä hänet sieltä raahasi. Hän syytti Miloa laiskottelusta, mutta jos hän olisi tiennyt mitä Milo oli kokenut... No, se se ongelma olikin. Hän ei koskaan, missään nimessä saisi tietää, mitä Milo oli kokenut. Siksi Milo yrittikin esittää normaalia, hakatessaan puita ulkona isän vahtiessa ja kuulustellessa. Mikä oikeus Milolla oli lojua huoneessaan, kun muut tekivät töitä? Kyllä Milo tiesi, ettei tällainen käytös ollut ikinä käynyt päinsä ja niin edespäin. Poika yritti vastata isälleen lyhyesti huonon olonsa takia, mutta isä suuttui siitä vain enemmän ja kyseli, mikä häntä vaivasi. Milo vastasi huonotuulisuutensa johtuvan vain siitä, että aamupalakin oli jäänyt väliin. Voi kunpa se olisikin voinut johtua vain siitä...
Päivällä Milo alkoi vihdoin käsittää yöllä tapahtunutta. Se oli varmaankin alkanut jo viikkoja sitten. Milo oli ollut kävelyllä läheisten vuorten juurella. Hän oli löytänyt rauhallisen paikan eräältä kallionkielekkeeltä, josta oli myös kaunis näkymä alas hänen kotimetsäänsä ja ylös tummalle taivaalle, jossa tuhansien tähtien keskellä loisti pyöreä täysikuu. Yhtäkkiä kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen. Kuinka typerä hän oli ollut, kun oli lähtenyt täysikuulla ulos? Mutta toisaalta, mistä hän olisi voinut tietää, että noilla vuorilla asui... Ja sitä paitsi nyt oli jo liian myöhäistä. Tärkeämpää oli, mitä tästä eteenpäin?
Milo ei ollut ikinä kunnolla pitänyt vanhemmistaan ja hän arveli, etteivät hekään hänestä. Hän ei enää käsittänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, että hän kelpaisi. Hän oli yrittänyt olla monella tapaa parempi, mutta aina vain hän sai pelkkää valitusta ja nuhteita niskaansa. Tästä syystä Milo viihtyikin paljon ulkona yksin. Ja taas hän oli saanut yhden syyn lisää, että hän lähtisi lopullisesti.
Illalla hänen olonsa oli jo rauhallisempi, ja hän mietti, että lähteminen voisi todella olla järkevä vaihtoehto. Seuraavana päivänä hän oli asiasta vain varmempi. Hän heräsi aiemmin kuin kukaan muu ja varasti keittiöstä leivän, niin paljon kuivattua lihaa kuin uskalsi, veitsen ja joitain muita tarvikkeita ja juotavaa. Hän pakkasi ison, härän nahasta tehdyn reppunsa lähtövalmiiksi ja siitä lähtien hän oli odottanut.
”Hei Milo!” Milo kääsi katseensa ikkunasta ulko-oven suuntaan. Pieni, noin nelivuotias, tummahiuksinen tyttö oli juuri rynnännyt ovesta sisään. Hänellä oli päällään jonkun aivan liian iso villapaita ja kädessä kirkkaanpunaisia apiloita. Milo tiesi niiden olevan hänen pikkusiskonsa lempikukkia.
”Hei Rena”, Milo vastasi. Rena käveli lähemmäs, pysähtyi Milon tuolin vieressä olevan kivisen saavin eteen.
”Et ole pessyt perunoita”, tyttö totesi. Milo mietti, oliko hänen äitinsä lähettänyt Renan vahtimaan häntä, kun ei itse ehtinyt.
”Oho, en olekkaan”, hän vastasi siskolleen ja siirsi saavin jalallaan tuolinsa alle. Ei saanut näyttää huonoa esimerkkiä tytölle, tai kohta tuo tekisi kuin robotti kaiken mitä vanhemmat käskivät.
”Kukkani haluaisivat maljakon”, Rena sanoi näyttäen apilakimppuaan, unohtaen vahtimistehtävänsä. Ehkei ainakaan vielä tarvinnut pelätä, että tytöstä tulisi vanhempiensa sätkynukke. ”Selvä”, Milo sanoi, nousi tuoliltaan ja meni etsimään maljakkoa keittiön huojuvasta astiakaapista. Rena oli ehkä ainoa syy, miksi hän olisi voinut jäädä. Mutta silti se ei riittänyt ja Milo oli päättänyt lähteä. Tänään, kun muut nukkuisivat.
”Tässä”, Milo ojensi siskolleen maljakon, jonka oli täyttänyt keittiön vesitynnyristä. Rena laittoi kukat maljakkoon ja maljakon keittiön pöydälle. Siskoa vanhemmat kohtelivat paljon paremmin kuin Miloa, Rena oli varsinkin isän lellikki. Milo ei käsittänyt mistä tuokin johtui, varsinkaan kun Rena ei edes ollut erityisen tottelevainen. Toisaalta Milo oli iloinenkin asiasta, ainakin hän voisi jättää Renan kotiin hyvällä omallatunnolla ja tietäen että tuolla oli kaikki hyvin.
Nyt tyttö oli jäänyt pöydän ääreen ihastelemaan kukkia. Milo käveli hiljaa hänen taakseen ja yllätti hänet kutittamalla. Rena kiljaisi ja alkoi nauraa, joka sai myös Milon hymyilemään. Ilmeisesti muutkin olivat kuulleet kiljaisun, sillä kohta ulko-ovi riuhtaistiin auki ja sisarusten äiti astui sisään. Häntä ääni ei hymyilyttänyt, vaan kasvoilla näkyi kurtistunut ja vihainen ilme, samanlainen kuin yleensä silloin kun hän katsoi Miloa. Milo päästi Renan otteestaan ja tyttö juoksi edelleen nauraen halaamaan äitiään.
”Mitä te riehutte? Ja missä meidän perunamme ovat?” nainen huusi etsien vatia katseellaan.
”Tuolla!” Rena sanoi huvittuneena ja osoitti tuolin alle. Nainen nosti Renan syliinsä, meni lähemmäs tuolia, ja huomasi että perunat olivat yhä likaisen harmaita kuin kivet. Hän huokaisi ja laski Renan alas, käski tuon mennä auttamaan isää ulos. Hän odotti, kunnes oli jäänyt kahdestaan Milon kanssa.
”Mitä me teemme sinun kanssasi? Haluatko jäädä ilman ruokaa?” nainen alkoi inttää, ja katsoi Miloa odottaen selitystä. Kun Milo vain katsoi lattiaa, tuo veti perunasaavin tuolin alta syliinsä ja marssi tuohtuneena ulos vilkaisten vielä ovella vihaisesti Miloa.
Milo ei hävennyt, ettei ollut tehnyt mitä pyydettiin, mutta hän ei ollut silti pystynyt katsomaan äitiään. Hänen kätensä tärisivät ja vaikka Rena oli saanut hänet hetkeksi paremmalle tuulelle, tyttö oli myös kasvattanut hänen suruaan. Hän oli pelännyt, että äiti olisi huomannut hermostuksen hänen katseestaan ja alkanut epäillä jotain. Ja nyt hän taitaisi jäädä ilman ruokaa. Ruokahalukin oli toisaalta kadonnut.
Olisi ehkä kannattavaa nukkua ennen lähtöä, että jaksaisi kulkea mahdollisimman kauas. Milo lähti raahautumaan kohti huoneeseensa vieviä portaita. Aivan niiden edessä hän kuitenkin pysähtyi, kiersi niiden taakse. Verho erotti keittiön portaiden takana olevasta huoneesta, jossa hänen vanhempansa ja Rena nukkuivat. Milo käveli kahdesta sängystä sen isomman viereen ja laskeutui kurkistamaan sängyn alle. Hän nosti lattiassa olevaa metallista kahvaa ja paljasti vanhempiensa säästövarat. Ne olivat vähäiset, mutta Milo ei välittänyt. Hän kahmi lokeron pohjalta kolikoita kangassäkkiin, joka oli lojunut niiden seassa. Kun se oli täynnä, Milo sulki lokeron ja lähti säkki kainalossaan yläkertaan.
Kaikki oli nyt valmista lähtöön. Reppu, kaikki tarpeellinen pakattuna, jopa Milo itse oli jotenkuten valmis. Hän piilotti repun sänkynsä alle peittäen sen vielä huolellisesti jollain viltillä. Sitten hän asettui sängylle makaamaan ja sulki silmänsä. Kun hän taas avaisi ne, hän toivoi, että aikakin olisi valmis. Sillä vaikka häntä surettikin lähteä, hän ei halunnut enää odottaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti